Kirjoituksia

Kaunis pyhä kumma vajaa

Milla Toivasen töitä 2012-2013

Milla Toivanen (s. 1972) on tinkimätön, omaääninen maalari, jonka työt vaativat katsojaa pysähtymään.  Toivanen valmistui Kuvataideakatemiasta vuonna 2001 ja opiskeli sitä ennen maalausta Belgiassa. Toivasella on ollut seitsemän yksityisnäyttelyä, viimeisimpinä Galleria Sculptorissa viime vuonna. Toivasen töitä on ollut mukana myös lähes kolmessakymmenessä ryhmänäyttelyssä, viimeksi Purnussa sekä Helsingin kaupungin taidemuseossa. Toivasen töitä on ostettu tärkeisiin taidekokoelmiin, esimerkiksi Amos Andersonin ja Helsingin kaupungin taidemuseoihin, Lars Swaljungin ja EMMAn kokoelmiin sekä Valtion taidekokoelmaan.

Maalaamiseen fyysisyys näkyy Toivasen töissä, joiden aiheissa usein toistuu pyhän etsintä tavalla tai toisella. Kluuvin gallerian  ”Pyhä tila” –näyttelyn tiedotteessa, vuonna 2007 kirjoitin Toivasen maalaustavasta näin:  ”Kyseessä on eräänlainen pyhä tila – keskittynyt, mutta tahdoton tila, jossa vaistot toimivat ja taito tulee pelkästään selkäytimestä.” Viime kädessä myös maalaamisessa on kyse uskosta, yhteyden saamisesta tuntemattomaan. Vuosien varrella Toivasen maalausprosessi on kehittynyt väliin tuskaisesta, väliin meditatiivista tilaa hakevasta kurinalaisuudesta sallivampaan hetkessä olemiseen. Toivanen kertoi tuolloin, että maalausten keskittynyt tunnelma syntyy vain oikeanlaisessa henkisessä tilassa. ”Nykyään yritän hyväksyä sen hetkisen tilan ja tunteen sellaisenaan, arvottamatta niitä”, Toivanen kuvailee.

Toivanen maalaa tauluja pitkään ja aloittaa alusta, jollei ole tyytyväinen. Tavallaan kaikki variaatiot sisältyvät siis yhteen maalaukseen. Vaikka tietyt teemat ovat olleet läsnä Milla Toivasen maalauksissa alusta alkaen, työt eivät koskaan jää toistamaan itseään. Toivasen työt käyvät vuoropuhelua keskenään ja muodostavat yhdessä uusia merkityksiä. Näyttelyt rakentuvat tarinalliseen muotoon. Tässä kirjassa esitellyt, vuosina 2012 ja 2013 valmistuneet KAUNIS PYHÄ KUMMA VAJAA –sarjan teokset jakaantuvat alaotsikoiden alle, mutta osa töistä sopisi mihin tahasta otsikoista ”PERHE”, ”LAPSUUS”, ”KALLOT”, ”TYTÖT”, ”MUOTOKUVAT” tai ”PYHIMYKSET”. Yhteistä koko sarjalle on kysymys ihmisen minuudesta tai identiteetistä, niiden näyttäytyminen rakennelmana.

Murretut värit, haalea keltainen sekä musta ovat tuttuja jo aiemmista Toivasen töistä. Uutena värinä töissä esiintyy vaaleanpunaista ja tytöt aiheena on korostunut. Toivaselle vaaleanpunainen ei kuitenkaan ole söpöä, vaan pikemminkin raakaa ja lihallista. Myöskään nymfit, nunnakaavuista innoituksen saaneet viitta-asuiset tytöt teoksessa NUNNAT JA PUNAHILKAT tai edes tutu-hameet työssä UNIKOT, ORVOKIT JA VAROJEN KUKAT eivät nekään näyttäydy suloisina, vaan ennemminkin arvoituksellisina, usein tummasävyisinä ja melankolisina. Vaikka lähtökohtana kuville olisi jokin henkilökohtainen asia tai läheinen ihminen, kyse ei ole oman elämän kuvaamisesta sellaisenaan.  Arkirealismi ei kiinnosta Toivasta. Sama koskee muotokuvia. Vaikka mallina olisi oma lapsi, kuvat eivät esitä heitä. ”Lapset eivät ole minun, he ovat vain lainassa”, Toivanen sanoo.

Toivasen töissä on kautta vuosien esiintynyt viittauksia taidehistoriaan, tai ehkä pitäisi jälleen puhua vuoropuhelusta. Näistä uusista töistä selvin viittaus löytyy teoksesta KOLME SULOTARTA, jossa nähdään Pompeijin nymfien asetelma, jota ovat versioineet ainakin Botticelli, Rafael ja Rubens. Sulottaret tai khariittit tunnetaan taidehistoriassa myös nimellä ”The Three Graces”: viehätysvoima, kauneus ja luovuus.

Toivanen suhtautuu myös kirjallisuuteen ja elokuviin intohimoisesti ja tuntee molempia laajasti. Vaikka vaikutteet eivät ole selkeitä, saavat maalaukset joskus nimiä kirjoilta tai elokuvilta. Yksi teoksen töistä, Uninäytelmä, on puolestaan saanut alkusysäyksensä Dramatenin Uninäytelmän esillepanosta. Joissakin Toivasen maalauksissa lähennytään John Cassavetesin vimmaista tunnetta, toisissa David Lynchin unen, nostalgian ja melodraaman kiehtovaa yhdistelmää. Monissa töissä ollaan maailmojen rajalla, verho toiseen maailmaan on raottumassa. Usein ei voi tietää, onko kyseessä hyvä vai paha toiseus. Sama koskee myös ihmishahmoja, kuten työssä VARJON VARJO Ihmishahmoinen olento näyttäytyy eri valoissa erilaisena. Siinä on jotain uhkaavaa, josta ei kuitenkaan saa kiinni, aivan kuin painajaisessa, jossa vain tietää, että tässä arkisessa hetkessä on jokin särö, josta toinen maailma voi hiipiä sisään.

Silloinkin kun teos viittaisi popkulttuuriin, Toivasen vahvuus ja erikoislaatu on vakavuus. Sen ei tarvitse tarkoittaa leikin tai huumorin puuttumista. Toivasen töissä katsotaan ja pakotetaan katsomaan tunteisiin suoraan, ilman ironian suomaa helpotusta. Siksi Toivasen työt eivät välttämättä ole helppoja katsoa, niistä puuttuu totuttu tippa sokeria. Pysähtyminen niiden eteen voi ahdistaa, sillä me emme halua katsoa itseemme. Jos sen kuitenkin uskaltaa tehdä, se on puhdistava kokemus.

 

 

Jenni Toivoniemi

Käsikirjoittaja, ohjaaja, lapsuudenystävä